Tuntuu, että aika kuluisi kuin siivillä. Nytkin pitäisi olla syömässä aamupalaa, ja lähteä kipittämään melkein 4 kilometrin matka kaverin luokse puhumaan joutavia. Mutta pianhan minä taas lähden. Piti tulla takaisin, että pystyi lähtemään taas.
Ja olen onnellinen että palasin. Näen edelleen ahdistavia unia kaikesta, mitä tapahtui Amerikassa. Olinhan minä siellä onnellinen. Tavallaan. Mutta paineet olivat kokoajan niskassa, vaikken tajunnutkaan sitä kunnolla. Kaiken olisi aina pitänyt olla täydellistä. Mikä on sulamahdottomuus, kun kokematon tulee pyörittämään vieraan perhen arkea. En minä ikinä uskonut, että homma olisi helppoa. Olenhan minä hoitanutkin lapsia niin paljon. Mutta tuntuu, että meitä on kusetettu. Juteltiin muutaman au pair kaverin kanssa, ja ihan samaa mieltä he olivat. Meille annetaan ruusuisia kuvitelmia kaikesta, mutta todellisuus on muuta. Ainakin perheissä. Tämä ehkä olikin minun tyhmin tekoni, seisautin kaiken elämäni suomessa. Koulun. Asunnon, kaiken. Tässä sitä ollaan, menossa Lappiin, kun voisin olla harjoittelemassa tulevaan ammattiini. Voi paska :)
No, opinpahan.
kiva kun päätit jatkaa blogia vielä, vaikket jenkkeihin jäänytkään :3
VastaaPoista