tiistai 6. marraskuuta 2012

Päivien viemää.

Tuntuu, että aika kuluisi kuin siivillä. Nytkin pitäisi olla syömässä aamupalaa, ja lähteä kipittämään melkein 4 kilometrin matka kaverin luokse puhumaan joutavia. Mutta pianhan minä taas lähden. Piti tulla takaisin, että pystyi lähtemään taas.

Ja olen onnellinen että palasin. Näen edelleen ahdistavia unia kaikesta, mitä tapahtui Amerikassa. Olinhan minä siellä onnellinen. Tavallaan. Mutta paineet olivat kokoajan niskassa, vaikken tajunnutkaan sitä kunnolla. Kaiken olisi aina pitänyt olla täydellistä. Mikä on sulamahdottomuus, kun kokematon tulee pyörittämään vieraan perhen arkea. En minä ikinä uskonut, että homma olisi helppoa. Olenhan minä hoitanutkin lapsia niin paljon. Mutta tuntuu, että meitä on kusetettu. Juteltiin muutaman au pair kaverin kanssa, ja ihan samaa mieltä he olivat. Meille annetaan ruusuisia kuvitelmia kaikesta, mutta todellisuus on muuta. Ainakin perheissä. Tämä ehkä olikin minun tyhmin tekoni, seisautin kaiken elämäni suomessa. Koulun. Asunnon, kaiken. Tässä sitä ollaan, menossa Lappiin, kun voisin olla harjoittelemassa tulevaan ammattiini. Voi paska :)

No, opinpahan.

torstai 1. marraskuuta 2012

Maailmassa on monta, ihmeellistä asiaa..

Ne hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa. Varsinkin nämä minun menot ja tulot. Nyt on meno, nimittäin parin viikon päästä minä lähden Suomi-neidon käsivarteen, Enontekiöön poronajajaksi. Ja että mistä ajatus lähti? Äidiltä tietenkin - keneltäpä muultakaan.
Ja vielä ihan vahingossa pääsin, laitoin erittäin vapaaluontoisen hakemuksen mollin kautta, ja samana päivänä minulle jo soitettiin, että otanko työn vastaan. No hitto vie, totta helvetissä otan!

Jos ei kerta Amerikassa oltu vuotta, niin jos minä jaksan siellä lapissa viihtyä edes. Vaikka en jouluksi pääsekään kotiin. Yäk.