Mahdollisuus.

En olisi ikinä uskonut, en varmasti, vaikka laitoinkin Au Pair paperit tulille jo viime keväänä. Kuitenkin viime viikolla sain tietää, että minulla on mahdollisuus päästä Chicagoon. Soitin heti äitilleni, että apua, mitä minä nyt teen?

Puhelimessa Au Pair-perheen äiti kertoi minulle jo että olen ainut jonka hän haluaa, ja oli etsinyt sopivaa au pairia jo monta kuukautta. Onneksi hän osasi puhua suomea, sillä kentät olivat surkeat, enkä meinannut saada senkään verran selvää. Puhelun päätyttyä menin sisälle, istuin olohuoneen lattialle ja olin hiljaa. Sisko ja äiti alkoivat udella heti, että mitä perheen äiti oli kertonut, mutta sanominen tuntui jo oudolta. Että nyt kaikki olisi minusta kiinni.
Poikaystäväni istui hiljaa sohvalla, kun muut tohisivat, ja sisko fiksuna tyttönä alkoi udella että miten te nyt pärjäätte, ja mitä te teette, jatkatteko suhdetta. Minua alkoi tietenkin itkettää, ja en saanut sanotuksi sanaakaan.

Vein poikaystäväni huoneeseeni ja keskutelimme hetken ihan rauhassa, että mikä on tilanne. Onneksi hän sanoi, että kyllä hän odottaa minua, vaikka vuosi tuntuukin pelottavalta ja pitkältä ajalta. Itkin jokaista asiaa maatessamme sängyssä, entä jos hän ihastuu toiseen tai että teen hänelle pahanmielen. Tuntui hirveän pahalta olla niin itsekäs, että lähtee maailman toiselle puolen. Sanoin hänelle monta kertaa, että olisin valmis perumaan matkani, jos hän ei haluaisi minun lähtevän. Olin kuitenkin jo mielessäni päättänyt, että kyllä minä sinne lähden.
Katselimme veljen kanssa google mapsista tulevaa kaupunkia ja taloa, (veljen harmiksi auton merkki oli piiloutunut puiden lehtien taakse) ja totesin sen oikein sieväksi ja kodikkaaksi. Uskon, että tulen viihtymään siellä!

Kävin koulussakin kysymässä, että kuinka poissa-olo onnistuu kokonaisen vuoden, mikä ei ollut ollenkaan ongelma. Koulun opo kehotti vain tarttumaan tilaisuuteen, joten soitin samantien Suomen Au Pair toimistoon ja kerroin lähteväni Chicagoon. Laitoin viestiä myös perheen äidille ja nyt odotan pelon vallassa, milloin lähden viisumi käynnille Helsinkiin.

Itkettää, kauhistuttaa ja vähän ehkä naurattaakin. Olen aivan sekaisin, minua pelottaa niin kamalasti. Tämä on kuitenkin minun ensimmäinen matkani yksinäni minnekään, ja vielä näin pitkäksi ajaksi. Nyt vain nauttimaan läheisten seurasta niin pitkään kun voi!